"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat", vastasi Kustaa Aadolf.
Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.
Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän huoneeseen.
"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.
Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten hänen oli.
"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan katsetta.
Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:
"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."
Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.
"Miks'et enää tahdo saarnata?"