"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"
"Eikö?"
"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä. Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"
Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.
"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.
"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin tappiolle."
Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena, nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin olisi hän menettänyt paljon.
"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.
"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.
"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."