Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf.
Syy oli yksin hänen omansa.
"Etkö siis enää usko Jumalaan?"
"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."
Elisa pudisti päätään:
"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."
"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus, joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa Aadolfia tavannut.
"Minä sitä en sittenkään usko."
"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala näkee sydämen."
Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.
Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen valtaamana, edestakaisin huoneessaan.