Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli ihmeekseen askeleita ylhäältä.
"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa
Aadolfille.
"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla.
Ikävää kerrassaan!"
"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun oli vaan sinua niin sääli."
"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota", vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.
Kymmenes Luku.
Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein käsiintuntuva.
"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:
"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"
Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.