"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."
Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas, moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!
"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti, vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.
"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi toinen koettaen salata hengästymistään.
"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.
Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken murtunutta ystäväänsä.
Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.
"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta."
Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan. Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.
Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.