Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin, kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.
"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"
Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.
"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".
"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa
Aadolf katkerasti.
"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi tarjona."
"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."
"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"
"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka erottaa minun Jumalasta."
"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."