Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt selville saamaan.
"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.
"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi
Riise.
Elisa pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"
Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.
"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."
Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.
"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.
Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.