"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.
"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"
"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."
Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.
Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle, erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi. Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan, että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi. Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.
Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä. Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana, koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi kasvoi hänessä tämä halu.
Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen elämän ensi aamun sarastusta!
Kolmastoista Luku.
Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.
Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri.
Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää
tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa
Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.