"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu, ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.
Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.
"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."
"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."
Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.
"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.
"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä kaukana.
"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.
Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien lomitse.
"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."