"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.
Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna. Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.
Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään, — vaikka muuten tavallisesti sen teki, — sairastaneensa juuri samaa tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä suinkin voi.
Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.
Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut, ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään. Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.
Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.
Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.
"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.
"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa
Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.
Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.