Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa hillitsi hän aina tuskansa.
Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin julma, että loi ne?
Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut olla yksin.
"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.
"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."
Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.
Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.
"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia. Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."
Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet viereensä polvilleen.
Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi, että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.