Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?
Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.
"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen vie viimeinkin sen pyrkimys."
"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".
"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa synkästi.
"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki, jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa luokse liitää."
"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.
"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.
"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi
Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".
Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"