"En."
"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"
Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.
Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat.
Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.
Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.
Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.
Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.
Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.
Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.
Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.