Kuudestoista Luku.
Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.
Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään vainajan huoneeseen.
Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven
Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!
Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven
Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.
Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin ja meni pois.
Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen jaloilleen.
Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan.
Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.
Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä. Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja maa hukkuvat.
Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!