Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä. Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.
Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee, sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa oli vaan tullut häntä noutamaan.
Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.
Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"
Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.
Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä yhteys taivaallisissa on.
Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen keveästi hänen valkeata otsaansa.
"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän
Elisalle.
"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me puhdistuisimme."
"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf. "Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä, emmekä Häneltä."