Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.
"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."
Seitsemästoista Luku.
Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.
Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.
Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:
"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."
Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.
Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.
Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa, kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.