Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.
Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.
Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.
"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.
Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja Elisan myöhäistä katumusta.
Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on, kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.
"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos, meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."
"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle, jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.
"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.
Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.