Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.
Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.
"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti, ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle anteeksi vihastumiseni?"
Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.
"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.
"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?
Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.
"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."
Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.
Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.