"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon hänen Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan suomasta."
Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.
Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.
Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.
Kahdeksastoista Luku.
Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.
Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?
Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene
rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester
Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään
Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.
Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.
Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä ihanimman ajan.