Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan hämilleen.
"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.
"Et, sinä… sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.
Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".
"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"
Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen.
"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."
Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili. Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet. Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.
Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.
Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti kylläkin.