Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.
Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti, ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä toteuttaa.
Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys olevien olojen yksitoikkoisuuteen.
Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.
Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.
Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.
Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän sanottavan ilme kasvoillaan.
"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Saat kuulla, jahka luen."