"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."
"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.
Yhdeksästoista Luku.
Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.
Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!
Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauvan houkutella.
Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.
"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.
Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.
Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.