"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."
Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.
"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.
"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.
"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua".
Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.
"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."
Näistä sanoista Irene rauhoittui.
"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."
"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."