"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"
Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.
"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:
— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —
Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.
"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."
Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.
"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."
Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.
"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.