"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."
"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan", vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."
"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä, näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.
"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä valtasi.
Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan. Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.
"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille naurettiin.
Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.
"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse vaikka — — —'"
Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.
"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.