"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.
"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.
"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala…"
"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'], siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."
"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen, edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."
Kahdeskymmenes Luku.
Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.
Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.
Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.
"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.