— Oo, sehän oli vain leikkiä, sanoi Gunnel ja koetti nauraa.
— Oliko se?
Gunnel punastui Garthin tutkivan katseen edessä ja peitti huultensa värinän pikku Gunvorin vaaleihin ohuihin kiharoihin.
— Olet todellakin ankara, mutisi hän.
10.
Varoitus, jonka Gunnel oli saanut mieheltään lasten suhteen, liikutti häntä. Totuuden sananahan se oli selviö. Äiti ei saa tehdä erotusta lastensa välillä. Sen Gunnel tiesi hyvin hyvästi, ja hän ajatteli itsekin niin. Mutta se, että Henning oli sanonut sen hänelle, suututti häntä. Eihän hän tehnyt muuta erotusta heidän välillään kuin mikä oli välttämätöntä, kun toinen oli pieni ja kokonaan riippuvainen hänestä, ja toinen alkoi tulla toimeen aika hyvin. Mutta Garthin sanat ahdistivat häntä kuitenkin.
Gunnel alkoi olla harmissaan itsetiedottomalle Estridille ikäänkuin sellaiselle, joka asettaa liiallisia vaatimuksia toiselle. Ja hän alkoi puolustella itseään sisäisen syyttäjän edessä.
Ei pienenäkään Estrid ollut koskaan ollut niin kiintynyt äitiinsä kuin pikku Gun. Kun äiti vain näyttäytyi, säteili ja nauroi pienokainen, ja kun äiti meni pois, itki hän lohduttomasti. Ei kukaan voinut korvata äitiä hänelle. Sellainen ei Estrid ollut koskaan ollut. Mikä oli siis luonnollisempaa, ajatteli Gunnel, kuin että hän kiintyi enemmän pienokaiseen kuin Estridiin? Hän ei tehnyt ensimäiselle pikku tytölleen sitä oikeutta, että olisi muistanut, ettei ollut koskaan totuttanut häntä niin yksinomaan äitiinsä kuin pikku Gunin. Kun Estrid oli pieni, oli Gunnelilla ollut yhtä ja toista työtä kodin ulkopuolella ja senvuoksi hän oli jättänyt lapsen usein palvelustytön huostaan. Mutta nyt hän oli enimmäkseen kotona ja omisti itsensä Gunvorille. Sillä tästä pienokaisesta piti tulla hänen, sen hän oli päättänyt, ja siinä päätöksessään hän pysyi huolimatta miehensä varoituksesta. Hän ei tahtonut nähdä tällä tekevänsä Estridille mitään vääryyttä. Ja häntä suututti edelleen miehensä sanat sen sijaan että olisi myöntänyt hänen olevan oikeassa.
Gunvor oli ihastuttava lapsi. Hän jokelteli niin herttaisesti ja alkoi katsella ympärilleen pienessä maailmassaan iloisin, sinisin silmin. Pehmeä ja pullea hän oli ja niin hyväilevä äidilleen. Hän opetti Gunnelille, mitä äidin ilo on.
Mutta pikku Gun sai myöskin opettaa äidilleen, mitä äidin suru on. Juuri sillä herttaisella iällä, jolloin hän opetteli kävelemään ja hänen jokelluksensa alkoi muodostua sanoiksi, hän sairastui. Ja nyt tuli pitkä, vaikea aika. Toinen sairaus seurasi toista ja riudutti hitaasti pienen lapsenruumiin.