Hellintä hoitoa sai pikku Gunvor, ja voimakas hän oli luonnostaan, mutta nämä edut ikäänkuin vain olivat omiaan lisäämään tuskia ja tekemään vaikeammaksi kuoleman. Sillä kuolemaa kohti kulku kävi kaikesta huolimatta. Niin vaikeaa oli pienen elinvoimaisen lapsen kuolema, että niille kaikille, jotka häntä rakastivat, oli kevennys, kun hän vihdoin lepäsi hiljaa kuolon rauhassa.
Garth itki kyyneleitä pienokaisen paarien ääressä, Gunnel ei. Garthin suru oli valoisaa, Gunnelin oli raskasta ja katkeraa, ja molemmat ymmärsivät väärin syyn toistensa surun erilaisuuteen.
— Hän ei ollut koskaan kiintynyt Gunniin niinkuin minä, ja hänellä on lemmikkinsä jäljellä, ajatteli Gunnel katkerasti ja käsitti Garthin surussa olevan toivon todisteeksi hänen surunsa köykäisyydestä.
— Hänellä ei ole mitään lujaa uskoa kuolemattomuuteen, ajatteli Garth sääliväisesti nähdessään Gunnelin surun raskauden. Hän ei ymmärrä vielä, että silloinkin, kun Jumala lyö, tekee hän sen rakkaudesta, ajatteli hän, nähdessään Gunnelin katkeruuden.
Tuo muuten niin vilkas Gunnel kulki äänetönnä ja suljettuna surussaan ja osoitti selvään tahtovansa olla itsekseen, niin että hänen miehensä antoi hänen olla rauhassa ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin hänellä oli vielä pieni ruumis, jonka luokse voi mennä.
Mutta pienokaisen hautajaispäivän illalla hän meni Gunnelin luo, vaikka tämä oli vetäytynyt syrjään selvään osoittaen haluavansa olla häiritsemättä.
Hänen huoneensa oli pimeä, eikä Garth tahtonut sytyttää tulta, vaan meni sohvan luo, jossa hän otaksui Gunnelin lepäävän. Ja hän löysi hänet siitä ja kumartui hänen puoleensa.
Gunnel liikahti levottomasti ikäänkuin Garthin läsnäolo olisi kiusannut häntä.
Garth ei antanut kuitenkaan työntää itseään pois, vaan nosti tuolin sohvan viereen ja istuutui Gunnelin viereen.
— Gunnel, miksi pakoilet minua? Eikö meidän surumme ole yhteinen!