Gunnel ei vastannut eikä antanut Garthille mitään todistetta myötämielisyydestään. Se hämmästytti ja suretti Garthia.
— Eikö sinulla ole sydäntä minua varten, Gunnel? Etkö luule minunkin surevan?
— Sinun?
Katkeruus hänen äänessään oli ilmeinen. Garth ihmetteli sitä ja koetti arvata syytä siihen.
— Enkö minä sinun mielestäsi näytä ehkä niin syvästi surevalta? Mutta se johtuu siitä, että minulla on suuri lohdutus.
Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin olisi toivonut Gunnelin kysyvän hänen lohdutustaan, mutta tämä oli edelleen ääneti.
— Minun lohdutukseni on se, jatkoi Garth pyytämättä, että minulla on luja toivo siitä, että hän elää ja on hyvässä turvassa. Pienet lapset kuuluvat taivaan valtakuntaan. Jeesus ottaa heidät siunaten syliinsä. Niin hän on ottanut meidän pienen Gunvorimmekin. Sentähdenhän en voi surra ikäänkuin olisin ilman toivoa.
Tuntui ikäänkuin hän olisi puolustautunut Gunnelin edessä, ja Gunnel huomasi, miten hän oli ymmärtänyt väärin hänen huudahduksensa. Ja hetkisen hän häpesi pikkumaista käsitystään Garthista. Mutta hänen oman tappionsa katkeruus valtasi hänet uudelleen, ja hän jätti huomioonottamatta Garthin surun ja lohdutuksen omaan lohduttomuuteensa.
— Hän oli minun, minun omani, ja juuri hänen piti kuolla! Ja kuolla niin vaikealla tavalla!
Se purkausi esiin kuin valitus täynnä katkeraa tuskaa.