Garthiin koski tämä sieluun saakka, se ilmaisi Gunnelin sieluntilan hänelle ja hän näki, että hänen surunsa pimeys oli tiheämpi kuin hän oli aavistanut.
Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut Gunnelille, hän istui rukoustaistelussa Jumalan kanssa hänen tähtensä.
Yht'äkkiä Gunnel liikahti. Hän kääntyi Garthiin päin. Nyt, kun Garthin siimat olivat tottuneet huoneen pimeään, saattoi hän nähdä Gunnelin kasvot. Ne olivat kalpeat, ja hänen silmänsä paloivat kuumeisesti.
— Oliko syntiä rakastaa häntä niinkuin tein, koska hänen piti kuolla?
Siinä oli kärsimyksen tulen koskettama sielu, joka kysyi siten tuskaisen kapinallisena.
Garth otti hänen kylmät, vapisevat kätensä rauhoittaviin omiin käsiinsä.
— Käy niin, että hyvä Paimen ottaa karitsan syliinsä ja menee kotiin sen kanssa toivoen äidin seuraavan, sanoi hän sydämeen tunkevasti.
Gunnel veti kiivaasti henkeään.
— Mutta mitä varten hänen sitten tarvitsi kiduttaa karitsaa niin kauheasti kuin hän kidutti minun pikku karitsaani ottaessaan sen! virkkoi hän riuhtaisten kätensä irti ja kätkien kasvonsa niihin ja valitti ääneen muistaessaan lemmikkinsä vaikeaa sairautta ja kuolonkamppailua.
Garth istui ääneti tämän tuskan ääressä. Hänenkin sieluansa kosketti kärsimyksen hehku, hänenkin sydämestään nousi Jumalalle kysymys "miksi", mutta hänen kysymyksensä oli täynnä uskon luottamusta. Ei edes tänä hetkenä hän epäillyt Jumalansa ihanaa vastausta "senvuoksi" kaiken kärsimyksen kysymykseen "minkä vuoksi". Hän vain ihmetteli, minkätähden tuon "senvuoksi" piti olla niin salattua, että vain koeteltu usko käsittää sen eikä sekään juuri koskaan kykene käsittämään sen sisältöä, vaan ainoastaan sen olemassaolon.