— Sinulla on kyllä! pääsi Gunnelilta.
Garth tunsi sen ikäänkuin pistona sydämessään. Hän kumarsi päänsä Estridin pään lähelle.
— Äiti on niin pahoillaan, hänellä on ikävä pikku Gunnia, sanoi hän äänensävyllä, joka ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapsen sydämeen.
Mutta mitä Garth oli toivonut, ei tapahtunut. Estrid pisti sormen suuhun, katsoi suurin silmin äitiin, mutta nojautui vain lähemmä isäänsä.
Gunnel oli paremmin ymmärtänyt, mitä Garth oli tarkoittanut Estridille lausumillaan sanoilla, ja hän hymyili katkerasti hänen epäonnistumiselleen. Vihlovan kaipauksen aalto, hänen ajatellessaan pienokaistansa, joka oli ollut kokonaan hänen ja joka ei ollut tarvinnut mitään kehoitusta ojentamaan pieniä käsivarsiaan häntä kohti, kuohahti hänen ylitseen niin valtavasti, ettei hän voinut sitä hillitä ja pyyhkäisi onneksi katkeruuden mukaansa. Hän purskahti äänekkääseen itkuun.
Garthia liikutti hänen epätoivoinen itkunsa. Hänen omat silmänsä kostuivat.
— Me kaksi olemme sinun luonasi, Gunnel, sanoi hän lämpimästi. Etkö tahdo tietää meistä mitään?
Gunnel vastasi vain itkemällä vielä äänekkäämmin.
Garth ei sanonut enää mitään, istui vain hiljaa hänen vieressään kärsien hänkin ottaen osaa hänen suruunsa.
Mitä Estridin pienessä sydämessä liikkui, ei ollut helppo sanoa, mutta tuokion kuluttua hän nojautui eteenpäin ja kosketti äitiä, ujosti ja hellästi.