— Äiti! sanoi hän pelokkaalla äänellä.
Gunnel hätkähti, mutta ei katsonut ylös eikä ottanut käsiä kasvoiltaan.
Garth nosti silloin pienokaisen omalta polveltaan äidin polvelle.
— Äiti, pikku äiti! sanoi Estrid rukoilevasti ja hellästi, nojasi pienillä käsillään äidin ranteisiin ja koetti kohottautua polvilleen äidin polvella. Elä itke! Äiti!
Tämä oli enemmän kuin mitä Gunnel saattoi vastustaa, sillä tämän Estrid teki itsestään, ilman kehoitusta. Hän otti kädet kasvoiltaan ja sulki tytön syliinsä niin kiivaasti, että se oli melkein pelästyttää lapsen, ja itki edelleen, mutta vähemmän katkerasti.
Garth nousi hiljaa ylös ja jätti heidät, peläten, että Estrid mahdollisesti loukkaisi äitiään jollain tavoin yrittäen tulla jälleen isänsä luo.
IV OSA.
1.
Neljä vuotta oli kulunut pikku Gunnin kuolemasta, ja Gunnel oli päässyt surunsa katkeruuden ohi, vaikka hänet joskus vielä saattoi vallata viiltävä kaipaus pienokaiseen, joka oli ollut kokonaan hänen, sillä miten paljon tuo lämminsydäminen Estrid pitikin äidistään, oli hän yhä kuitenkin eniten ihastunut isäänsä. Niiden kahden välillä oli olemassa erikoinen keskinäinen ymmärtämys, ja niin pieni kuin Estrid olikin, näytti hän jo paremmin kuin äiti voivan käsittää sitä henkistä maailmaa, missä hänen isänsä eli. Hän oli ilmeisesti syntynyt senmielisenä. Molemmat vanhemmat huomasivat sen, isä ilolla, äiti levottomuudella, sillä hän piti sen äkkikypsyytenä ja oli senvuoksi iloinen, että Estrid pian ei olisi enää ainoana lapsena.
Tänä aikana kuohahti yli Ruotsinmaan kansallisen heräämisen, innostuksen ja isänmaanrakkauden aalto. Niiden välillä, joita sama henki innostutti, muodostui yhteenliittyminen, mutta ne, jotka eivät tunteneet ja ajatelleet samalla tavalla, kiihoittuivat ja riitautuivat keskenään.