Henning Garth kulki isänmaanystävien eturivissä, lauloi vanhoja ruotsalaisia lauluja kaikesta sydämestään ja hurrasi äänensä käheäksi kuninkaan ja maan kunniaksi. Hänellä oli voimakas vastenmielisyys niitä kohtaan, jotka saattoivat olla penseitä silloin kun isänmaa vaati voimakasta puolustusta vapautensa suojaksi.
Gunnelinkin vei innostus mukaansa, vaikka ei niin kokonaan kuin hänen miehensä. Hän ei ollut luopunut toiminnastaan sosialistien keskuudessa, ja siellä häntä kohtasi henki, joka vei kokonaan toiseen suuntaan kuin se, mikä henkevöitti hänen miehensä. Täällä luokan edut olivat etusijassa, eivät isänmaan. Gunnel, joka piti kunnianaan ymmärtää yhteiskunnan tyytymättömiä, puolusteli heidän puutteellista isänmaanrakkauttaan ja hänen omansa laimeni siten. Hänen mielestään hänen miehensä meni liian pitkälle omassa innostuksessaan ja kävi yksipuoliseksi.
— Sinä puhut ikäänkuin sota olisi ovella, sanoi Gunnel. Diplomatia voi kyllä ohjata sodan syrjään vastaisuudessa niinkuin tähänkin saakka. Euroopassa ei ole yhtään hallitusta, joka tahtoisi sotaa.
— Ei, kukaan ei tahdo sitä, mutta se voi yllättää meidät käden käänteessä kuitenkin, sanoi Garth.
Hänen sanansa toteutuivat ennenkuin hän aavistikaan. Sodan ukkospilvet, joita huolettomat eivät olleet tahtoneet nähdä ja joiden valveutuneet olivat toivoneet hälvenevän, laukesivat kauhistavan nopeasti yli Euroopan ja levittivät pian palon muihin maanosiin. Kansa nousi kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.
Ruotsissa soivat mobilisoimiskellot, ja miehet kokoontuivat lippujen alle, sillä koska tahansa saattoi maailmanpalon kipinä sytyttää palon täälläkin.
Gunnel kuuli kellojen soiton ja joutui pois suunniltaan. Ne kaikuivat kuin kuolinkellot hänen korvissaan, ja ne kutsuivat hänen miestänsä pois hänen luotaan. Hän ei voinut päästää häntä. Hänen tyyni rohkeutensa, hänen intonsa lähteä maataan puolustamaan saattoi Gunnelin epätoivoon.
Garthilla oli vain muutama tunti käytettävänään ja Gunnelin piti auttaa häntä valmistuksissa. Eihän hän voinut, sehän olisi ollut samaa kuin auttaa häntä kurjuuteen ja kuolemaan.
Kuohuvassa mielentilassaan Gunnel ei nähnyt mitään erotusta liikekannallepanon ja sodan välillä. Jos hän antaisi Garthin nyt mennä, ei hän koskaan saisi enää nähdä häntä, siitä hän oli varma.
Hän joutui niin pois suunniltaan, ettei tiennyt mitä teki, hän ei laskenut tekonsa seurauksia, tiesi vain, että hänen täytyi estää hänet menemästä, että hänellä oli vähän aikaa eikä ketään liittolaista — kaikkein vähimmin Garthissa, — ja että hänen täytyi toimia ripeästi ja rohkeasti.