Ennen lähtöään hän kirjoitti lääkärintodistuksen, että lehtori Garth oli kykenemätön saapumaan sotapalvelukseen. Riemastus Gunnelin silmissä, kun hän vastaanotti tämän todistuksen, ei jäänyt tohtorilta huomaamatta. Mutta varjoa, joka samalla laskeutui hyväntahtoisiin piirteisiin, ei Gunnel ollenkaan huomannut. Nyt hän saisi pitää Henninginsä luonaan, nyt ei kukaan voisi ottaa häntä häneltä, riemuitsi hänen sisässään niin valtavasti, ettei hän kuullut mitään muuta.
Jäätyään nyt yksin miehensä kanssa, hän odotti, että tämä sanoisi jotain siitä, mitä Gunnel oli tehnyt hänelle, ja hän valmistautui vastaamaan nuhteisiin.
Mutta Garth ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa kasvot seinään päin.
Gunnelkin pysytteli hiljaa luullen Garthin nukkuvan. Huomattuaan hänen olevan valveilla, hoiteli Gunnel häntä ja kysyi eikö hän tahtoisi sitä tai sitä. Mutta Garth ei tahtonut mitään. Ei hän edes tahtonut antaa Estridin tulla sisään.
"Ei" tai "kyllä", vastasi hän vain, eikä hän kertaakaan katsonut Gunneliin.
Tätä jatkui. Ja mitä kauemmin sitä kesti, sitä enemmän se koski Gunneliin. Ensimmäisessä ilossaan, kun sai pitää Henningin luonaan. Gunnel tuskin oli huomannut Garthin äänettömyyttä muuna kuin odotettujen nuhteiden enteenä. Mutta kun tätä äänettömyyttä jatkui, alkoi se jäädyttää häntä. Uusi pelko hiipi häneen ja otti hänet valtoihinsa. Oliko hän säilyttänyt miehensä itselleen vain kadottaakseen hänet toisella tavalla.
Oi, jospa hän tahtoisi moittia häntä, torua häntä, raivostua häneen! Kaikki olisi parempaa kuin tämä alituinen äänettömyys ja tämä ainainen poiskäännetty katse. Hänestä alkoi tuntua ikäänkuin sen täytyisi merkitä sitä, että Garthin sydän kääntyi hänestä pois.
Se oli niin kauheaa.
Pelossaan hän koetti pehmittää häntä keskittämällä hienoimmalla tavalla kaiken hellyytensä siihen hoitoon, jonka hän omisti hänelle.
Garth ei edelleenkään sanonut mitään, ja kasvavalla pelolla luuli Gunnel huomaavansa, että hänen hellyytensä vain vaivasi Garthia.