Garth huomasi hänen kovan liikutuksensa, mutta ei heltynyt.
— Gunnel, minkätähden sinä teit sen?
Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta siinä kiehui. Gunnel alkoi vavista ja vaipui polvilleen Garthin vuoteen viereen, koetti vastata, mutta ei voinut ja kätki kasvonsa avuttomuudessaan peittoon.
Garth ei sanonut mitään, eikä hän pannut kättään Gunnelin päälaelle, niinkuin Gunnel vaistomaisesti oli odottanut.
Äänettömyys tuntui laskeutuvan heidän välilleen uudelleen. Oi, vaikka mitä tahansa, mutta ei sitä! Gunnel pakottautui katsomaan ylös ja vastaamaan.
— En voinut kestää sitä, että sinä menisit luotani pois ja sotaan.
Hänen äänensä ja huulensa vapisivat, ja hänen silmiänsä poltti. Mutta Garth ei heltynyt. Hän noudatti kuitenkin pikku tohtorinsa neuvoa ja nuhteli, kun ei voinut anteeksi antaa. Se olisi parempaa kuin äänettömyys, oli hän sanonut. Hän puhui tohtorin edesvastuulla, huolimatta seurauksista.
— Sinä olit pelkuri ja velvollisuudesta piittaamaton ja pakotit minun vasten tahtoani menettelemään niin kuin minäkin olisin samanlainen. Ja sinä olet tehnyt minut naurettavaksi.
Hän puhui armottoman selvästi, ja koko hänen pidätetty vihansa kiehui hillityssä, matalassa äänessä.
Gunnel vääntelihe kuin piiskan iskujen satuttamana, ja kuitenkin oli siinä jonkinlaista helpotusta, että Garth vihdoinkin puhui. Hänen äänettömyytensä oli sanonut samaa ennen, nyt Gunnel sai edes koettaa puolustautua.