— Niin, olen ollut pelkuri ja velvollisuuteni unohtava ja itsekäs ja kurja, tunnusti hän. Mutta minähän vain olen ollut sellainen, et sinä. Ei kukaan voi soimata sinua siitä, mitä minä olen tehnyt.
— Vaikkapa syy onkin sinun, niin tosiasia on, että minä makaan tässä toimettomana toverieni kokoontuessa maata puolustamaan. Minun paikkani, siellä, missä minun pitäisi olla, on tyhjänä. Ja se surettaa minua, oi, se surettaa minua.
Gunnel nyyhkytti ilman kyyneliä ja liitti kätensä kouristuksentapaisesti yhteen.
— Eikö sinun paikkasi sitten ole täälläkin Estridin ja — ja — sen luona, joka tulee? kysyi hän tukahdutetulla äänellä.
Hän olisi tahtonut lisätä: ja minun luonani? Mutta hän ei voinut.
Garth huomasi tämän, mutta ei heltynyt hänen nöyryydestään.
— Ei, kun isänmaa kutsuu, vastasi hän lyhyesti.
— Mutta sotaahan ei tullut, kuten luulimme. Sitä ei ehkä tulekaan, ja silloinhan et ole laiminlyönyt mitään, sanoi Gunnel ahdistuksessaan.
Garth ei välittänyt vastata tuohon typerään väitteeseen, ja Gunnel punastui häpeästä hänen ylenkatseensa edessä. Mutta tämä ylenkatse sattui kiihoittavasti hänen ylpeyteensä. Hän, joka tuokio sitten oli vain janonnut Garthin anteeksiantoa, yltyi nyt puolustamaan menettelyään.
Hän nosti päänsä sillä kauniin ylpeällä liikkeellä, joka oli hänelle ominaista, ja katsoi Garthiin katseessa rukousta ja uhmaa.