Hän seisoi siinä ivallisena ja voitonriemuisena. Hänen sanansa ja asentonsa kiusasivat Garthia. Tämä ei huomannut itse, että hänen suuttumuksensa Gunnelia kohtaan, joka ei ollut lauhtunut hänen mielipahastaan, nyt väistyi tämän kiihkeän hyökkäyksen tähden kristinuskoa vastaan. Voiko siinä olla jotain perää, mitä hän sanoi?
Yht'äkkiä Gunnel huomasi, että Garth makasi siinä niin kalpeana ja ääneti, ja heti upposi kaikki hänen kiihkeytensä katumuksen hyökyyn.
— Oi Henning, olenko tehnyt sinulle pahaa sillä mitä sanoin?
Hän kumartui hänen puoleensa täynnä levottomuutta ja nöyryyttä.
— Ei se tee mitään, mutisi Garth.
Gunnel huomasi, ettei hän enää tuntunut suuttuneelta, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti toivosta. Hän polvistui taas vuoteen viereen ja otti Garthin käden molempien omiensa väliin, epäröiden, ikäänkuin hän tuskin olisi uskaltanut.
— Oi Henning, alkoi hän rukoilevasti, mutta ei päässyt pitemmälle.
Garth käänsi päätään pieluksella ja katsoi kysyvästi häneen. Katseessa ei ollut enää kaunaa. Gunnel huomasi sen ja sai rohkeutta jatkaa.
— Oi Henning, jos tahtoisit… jos voisit… Onko se liian paljon pyydetty!
Garthin käsi lepäsi liikkumattomana hänen kädessään ja hän katsoi vakavasti häneen. Hän aavisti, mitä Gunnel tahtoi, mutta vastaus viipyi, epävarma kun hän oli siitä, minkälaisen vastauksen hän saattoi antaa.