Gunnelin huulet vapisivat, hän hengitti kiivaasti, ja hänen silmissään oli nöyrä katse, täynnä katumusta ja surua.
— En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi, ymmärrän, ettet voi sitä vielä, pyydän vain että koettaisit. Oi Henning, — hän käänsi kasvonsa pois ja hänen äänensä hiljeni melkein kuiskaukseksi — etkö tahdo rukoilla Jumalaa, että hän auttaa sinua antamaan minulle anteeksi?
Se vaikutti vihdoinkin, tuo viimeinen rukous, intohimoinen nöyryydessään, se sattui häneen ja liikutti häntä. Hänen käteensä, joka oli ollut velttona Gunnelin molempien käsien välissä, tuli eloa ja se vapautui Gunnelin hermostuneesta otteesta, mutta vain ottaakseen heti hänen toisen kätensä ja puristaakseen sitä.
Gunnel uskalsi katsoa häneen ja kohtasi arasti hänen tyynen, vakavan katseensa.
— Tahdon antaa sinulle anteeksi, Gunnel, sanoi hän.
Hänen anteeksiannossaan oli enemmän tahtoa kuin tunnetta, sen Gunnel huomasi salaisella tuskalla, mutta hän sanoi itselleen, ettei hän voi pyytää enemmän nyt, siinähän oli kylliksi jo, että Garth ainakin tahtoi.
2.
Garthin tahto antaa anteeksi Gunnelille oli vilpitön, mutta se ei käynyt kuitenkaan helpoksi hänelle. Ei kaikilla ystävillä ja tuttavilla ollut Hilma Grotin hienotunteisuutta. Kun he tulivat vieraisille, oli heidän ensimmäinen kysymyksensä, miten tapaturma oli tapahtunut. He odottivat saavansa kuulla seikkaperäisen kuvauksen. Koska Garth ei tahtonut totta puhumalla paljastaa Gunnelia ja koska hän ei tahtonut myöskään valehdella eikä hänellä ollut mitään harjaantumista kierrellä, kävi hänen asemansa vaikeaksi. Hän vastasi ratkaisevasti, että hän mieluimmin olisi puhumatta tapaturmasta. Ja siihen täytyi tyytyä.
Kun Gunnelilta kysyttiin, vastasi hän osaksi totuudenmukaisesti.
— Minä olin kömpelö, ja onnettomuus tapahtui minun tähteni. Siitä puhuminen kiusaa minua, niin että antakaa minun olla puhumatta.