— Niin, eihän sitä paljon huomaa, sanoi Garth lohduttavalla äänellä.
— Ja tietysti se menee ohi, lisäsi Gunnel vielä varmemmalla vakuutuksella kuin ennen.
Garth otti kirjan hyllyltä ja tuli takaisin paikalleen Gunnelin viereen ja rupesi selailemaan kirjaa löytääkseen paikan, mitä etsi.
Gunnelia huolestutti se, ettei Garth vastannut.
— Mutta joka tapauksessa sinun pitäisi kysyä spesialistilta, eihän se haittaisi, sanoi Gunnel pakottaen äänensä rauhalliseksi.
— Sen olen tehnyt.
Gunnel katsoi pelokkaana häneen. Garth hymyni rauhoittavasti hänelle ja silitti hiljaa hänen kättään.
— Eihän se nyt liene mikään valtio-onnettomuus, että minä olen käynyt hieman ontuvaksi, sanoi hän huolettomasti.
Mutta Gunnel ymmärsi, että hänen huolettomuutensa oli teeskenneltyä hänen rauhoittamisekseen. Hän tunsi Garthin liian hyvin antaakseen pettää itseään, hän tiesi kuinka tunteellisesti häneen vaikutti kaikki viallisuus. Ja nyt hän itse oli eliniäkseen jäänyt ontuvaksi, ja hän — Gunnel — oli sen aiheuttanut! Hänestä se oli enemmän kuin hän jaksoi kantaa.
— Eikö voi mitään tehdä? kysyi hän viimeiseen asti toivoen.