Gunnel terästäysi nyt sen varalle mitä piti tuleman, valmistausi sisäiseen taisteluun, ettei kadottaisi rakastettuaan näkyvistä tämän opin kuivan ankaruuden tähden.
He eivät olleet merellä tässä tilaisuudessa vaan metsässä. Mutta meri oli lähellä, se avautui heidän edessään ja huokaili kalliorantaa vasten heidän alapuolellaan.
Metsä oli tuulen pieksämää ja matalakasvuista. Mutta pienet puut, jotka vääntyivät ylös maasta pyrkien tarmokkaasti tarttumaan kiinni, tarjosivat odottamattoman mukavia istumapaikkoja.
Gunnel istui männyn rungolla, joka oli kiemurrellut tarpeeksi korkealle maasta muodostaakseen nojatuolin istuimineen ja selkänojineen. Jalkojaan piti Gunnel käärmeentapaisella juurella, joka kyömyisenä mutkitteli puusta.
Selkäänsä nojaten yhteen tämän juuren kyömyyn lojui Henning Garth jalat ojennettuina pitkin maata. Oikea käsivarsi oli eräällä puunrungolla. Vasemmassa kädessä hän piti unohtunutta sikaria, josta kohosi häipyvä savukiemura, osoittaen sen olevan sammumaisillaan. Garthista tuntui vaikealta muodostella uskonsa sanoihin, lyhyisiin, selviin lauseisiin. Ja kuitenkin hän oli tottunut tuomaan tämän uskon esiin opetuksessa. Mutta Gunnel ei ollut mikään oppilas, eikä tämä ollut mikään opetustunti.
Garth ei ollut luullut niin vaikeaksi avata sisintään Gunnelille. Hän, joka oli tunnettu kaunopuheliaaksi, haki nyt sanoja. Ajatusryppy hänen silmäkulmiensa välissä syveni.
Nähtyään sen, Gunnel ihmetteli, pitäisikö hänen katua kysymystään, mutta sitten hän näki Garthin yht'äkkiä kirkastuvan.
Hän kääntyi Gunneliin eikä tämä ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan sellaisina.
— Ota minun uskoni keskitettynä yhteen nimeen, yhteen personaan, niin sinulla on sen koko pituus ja leveys, korkeus ja syvyys, suurin piirtein ja yksityiskohdittain.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja sitten hän sanoi nimen — Jeesus Kristus.