— Oh, elä koeta! Sinä et ole mikään Jumala, olemme kumpikin samanlaisia kuolevaisia, ja minä aion valaista sinua niin paljon kuin tahdon.
He kulkivat metsässä kapeaa polkua, Gunnel hiukan edellä. Nyt hän kääntyi ympäri ja pani nauraen kätensä Garthin olkapäille ja katsoi häneen silmät sädehtien vaihtelevia tunteita, eniten vallattomuutta.
— Anna tulla nyt! komensi hän.
Hän oli hurmaava tuollaisena, liekehtivä sielu. Garth koetti suudella häntä.
Mutta Gunnel piti häntä käsivarren mitan loitolla itsestään.
— Elähän koetakaan! Sinä tahdot suuteloilla saada minut vaikenemaan, mutta sepä ei onnistu!
Silloin Garth mukautui ja seisoi hiljaa.
Mutta Gunnelin käsien keveä kosketus hänen olkapäillään, hänen eloisat kasvonsa niin lähellä hänen omiaan, hänen sädehtivä ilmeikäs katseensa hänen katseessaan hämmensi Garthia, hänen silmissään pyöri kaikki.
— Heitähän, Gunnel! mutisi hän liikutettuna. Gunnelin katseeseen tuli ihmettelyä, sitten se tuli araksi ja helläksi. Hän hellitti otteensa, kääntyi ääneti ympäri ja alkoi kävellä jälleen.
Garth seurasi jäljessä katse kiintyneenä Gunnelin uhkeaan ja kuitenkin niin tyttömäiseen olentoon.