Illallisen jälkeen Garth meni yksin alas rantakallioille kivipenkille, missä heidän tapansa oli iltaisin istua kun oli tyyntä, aivan alhaalla lähellä vettä.
Oli jo syys käsissä, ja illat alkoivat tulla pimeiksi. Tähdet tuikkivat avaruudessa meren yllä, ja iltatähti katseli kuvajaistaan ja leikkasi pitkän väräjävän valojuovan veteen.
Garth ajatteli Gunnelia ja hänen lapsellisen hillitsemätöntä vihaansa hänen juostessaan Garthin luota metsään. Hän ei voinut hymyillä sille, sillä siksi paljon se koski häneen.
Hänen oli niin ikävä Gunnelia, että häntä särki siinä yksin istuessaan ja hän ihmetteli kuinka kauan hän aikoi rangaista häntä pysyttelemällä näkymättömissä.
Silloin hän kuuli keveitä askelia kalliolta aivan takaansa ja hypähti ylös.
Siinä oli todellakin Gunnel, joka tuli häntä vastaan illanhämyssä. Hänen hameen helmansa hieno kahina hyväili Garthin korvaa, kun hän ojensi käsivartensa auttaakseen häntä kallion kielekkeeltä alas heidän penkilleen.
Jo ensi silmäys oli vakuuttanut Garthille, että tuosta itsepäisestä lapsesta, joka oli juossut hänen luotaan metsässä, ei ollut nyt jälkeäkään Gunnelissa. Siinä oli nuori nainen, joka tuli hänen luokseen.
— Käyttäydyin niin tyhmästi, kuiskasi hän kainosti.
Garth suuteli noita väriseviä huulia uudelleen ja uudelleen.
— Miten olen kaivannut sinua!