— He ovat oikeassa, me emme ole samaa henkeä, sinä ja minä, sanoi Gunnel tavattoman hiljaisena.
Huolimatta hänen tyyneydestään oli hänen ulkonäkönsä kuumeisuus tavallista huomattavampi. Silmät paloivat kuin tähdet, ja iho liekehti.
Garth katsoi merelle, joka kimalteli hämärässä, ja hän puristi kovasti Gunnelin kättä omassaan.
— Katsokaamme suuresti, Gunnel! Emmekö ole saman Isän lapsia? Eikö hän ole luonut meitä molempia ja lunastanut meitä? Eikö hänen henkensä ympäröi kaikkea, sisälly kaikkeen? Sinä, samoin kuin minä, elät ja liikut ja sinun olentosi on hänessä, vaikkapa se ei sinulle itsellesi ole vielä selvillä. Hän rakastaa sinua, enkö minäkin sitten saisi tehdä samoin?
— Muutamat hengenheimolaisesi eivät ajattele niin.
— Mutta Jumalan edessähän me seisomme, sinä ja minä, emmekä ihmisten edessä, sanoi Garth kiivaasti.
— Me seisomme valitettavasti ihmistenkin edessä, heillä on mielestään paljonkin sanomista meistä, sanoi Gunnel hieman surumielisen leikillisesti.
Gunnel tarkkasi Garthia salaa, ihmetellen kuinka paljon ystävien käsityksestä oli Garthin omaa, sillä jos hän vain olisi heidän käsitystään vastaan taistellut, niin tokkopa hän olisi noin kiusallisen vakavasti sitä tehnyt.
— Me emme välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, sanoi Garth uhkamielisesti ja veti Gunnelin luokseen.
— En minä siitä välitäkään, en ole siitä hetkeäkään välittänyt. Mutta sinä näyt välittävän — enemmän kuin luulin, kuiskasi Gunnel hieman nuhdellen.