Taasen hetkinen äänettömyyttä, sitten kuului Gunnelin ääni jälleen hämyssä ja hiljaisuudessa heidän istuessaan siinä toisiinsa nojautuneina.
— Mutta pelkään sinun vetävän minut pois.
— Minäkö sinut? Mistä? kysyi Garth hämmästyneenä.
— Totuudellisuudesta. Se on koko minun uskontoni — toistaiseksi. Minulla ei ole muuta, mutta siihen mikä minulla on, tartun kiinni, muutoin hukun.
Garth ei vastannut, painoi häntä vain lujemmin itseään vasten.
— Pelkään, jatkoi Gunnel, että rakkaus sinuun saattaa minut kuvittelemaan itselleni ja sinulle ja ehkä muille, että olen — — — sellainen kuin sinä olet — olematta sisimmässäni sitä kuitenkaan. Ymmärrätkö, että pelkään sitä?
— Rakkahin, ymmärrän, vastasi Garth syvästi liikutettuna. Auttakaamme toisiamme varomaan sinua siitä.
— Ymmärrätköhän sinä myöskin, että itsepetoksen pelko voi saattaa minut — kuinka sanoisinkaan? — ulkonaisesti pahemmaksi kuin muutoin olisin? Sinun ystäväsi tulevat tuomitsemaan minua ja säälimään sinua sen nähdessään, mutta sinä, sinä ymmärrät?
Hän katsoi rukoilevasti Garthiin, eikä tämä ollut koskaan nähnyt niin syvää vakavuutta hänen silmissään. Sen katseen ja ne sanat Garth pani mieleensä, ne auttaisivat häntä tulevaisuudessa ymmärtämään Gunnelia oikein eikä tuomitsemaan liian ankarasti.
14.