Kalliolla, veden äyräällä pidetyn likeisen keskustelun jälkeen Garth vietti unettoman yön, sillä itsekoetus sen askeleen suhteen, jonka hän oli ottamaisillaan, kävi ankaraksi ja vakavaksi. Siihen hänet olivat johtaneet ensin hänen hengenheimolaistensa kirjeet, jotka olivat herättäneet hänen mielipahansa ja vastustuksensa, ja nyt myöskin Gunnelin sanat, jotka olivat liikuttaneet häntä enemmän kuin mitä hän oli voinut näyttää hänelle.
Jos hän oli tuntenut jotain epäröimistä heidän avioliittonsa suhteen, niin se oli ollut vain hänen itsensä vuoksi, hänen mieleensä ei ollut johtunut muuta kuin että hän vain saattoi olla vaarassa — jos mitään vaaraa nyt olisikaan olemassa — sillä hänellähän oli hengellinen elämä kadotettavana seurustellessa sellaisen kanssa, jolla sitä ei ollut.
Mutta nyt Gunnel oli odottamatta puhunut uskonnostaan ja sen kadottamisen vaarasta. Ja millä nöyryydellä hän siitä oli puhunut! Garth tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi siitä huomiosta, että hän tiedottomasti oli pitänyt itseänsä parhaimpana heistä senvuoksi, että tunsi enemmän Jumalaa kuin Gunnel. Sellaisen tiedonhan vain pitäisi yhä enemmän tehdä hänestä Gunnelin palvelijan. Hänen hellyytensä Gunnelia kohtaan kasvoi taivaisiin saakka, kun hän ajatteli, mihin itsekkäisyyteen ja ylpeyteen hän oli tehnyt itsensä syypääksi Gunnelia kohtaan.
Hän tutki rakkauttaan Gunneliin kutsuen itsessään olevan tutkistelevan filosofin auttamaan kristittyä.
Ensimäiseksi hän havaitsi, että hänen rakkautensa oli lämmin tunteesta. Ja hän tunnusti, että tunne on sitä eksyttävämpi, mitä suloisempi se on.
Mutta vaikkapa hänen rakkautensa olikin tunnetta täysi, niin ei se ollut pelkästään sitä. Siinä oli tahtoakin.
Ja minkälainen hänen rakkautensa tahto oli? Oliko se itsekäs?
Hän ajatteli rehellisesti. Tosin hän pyysi Gunnelia itselleen niinkuin sulhanen pyytää morsiantansa. Mutta keventyneenä hän totesi sen mielijohteen, mikä hänessä oli herännyt Gunnelin kuiskatessa hänelle vaarasta kadottaa totuudellisuutensa, mielijohteen luopua Gunnelista, jos hän todellakin saattaisi joutua johonkin sellaiseen mennessään hänen kanssaan avioliittoon. Niin, mitä tarkemmin hän tutki itseään, sitä selvemmin hän näki, että juuri tämä levottomuus Gunnelin tähden teki hänen tutkistelunsa heidän keskinäisestä suhteestaan niin syväksi. Eikö se osoittanut, että hänen rakkautensa tahto oli pohjaltaan epäitsekäs?
Mutta ei Gunnelin tarvitsisi hänen vaimonaan olla missään vaarassa. Ei mikään ankara vaatimus, ei mikään ahdasmielinen ymmärtämyksen puute hänen puoleltaan asettaisi siteitä hänen vapaudelleen tahi tuomitsisi häntä. Hän ymmärsi Gunnelia nyt ja varoisi itseään, niin ettei tämä rakastava ymmärtämys tylsistyisi. Jos hän sen tekisi, niin ei hänen ollut mitään syytä seurata mielijohdettaan päästää hänet vapaaksi, hän kun ei itsekään ollut vapauttaan pyytänyt.
Garth muisteli, mikä ensin oli herättänyt hänen mielenkiintoaan Gunneliin. Se oli tuo etsivä, tyydyttämätön, kaihoava ilme hänen katseessaan, joka alituiseen näytti katsovan jotain näkyväisten asioiden takaa. Garth ei ollut tutkinut häntä kauan, ennenkuin oli luullut ymmärtävänsä, että se oli hänen iäisen henkensä jano Jumalan puoleen. Kaipaus selvittämään sitä hänelle ja johtamaan häntä sen luo, jota hän tietämättään etsi, oli ollut voima, joka ensin oli saattanut hänet etsimään Gunnelin seuraa.