— Nyt olen päässyt korkean tunturin yli ja näen maailman, joka aukenee toisella puolen, maailman, johon mieheni ja minä käymme käsi kädessä.
II OSA.
1.
Pehmein liikkein Gunnel kietoi käsivartensa miehensä kaulaan. Hän odotti sillä tavoin helposti saavansa Henningin jälleen leppyneeksi.
Mutta hän erehtyi. Henningin tuima ilme ei lauhtunut, se pikemminkin koveni, ja hän irroitti Gunnelin kädet, jotka tämä oli pannut ristiin hänen niskansa taa. Hiljaa, mutta päättävästi hän irroitti ne ja päästi käsistään.
— Olisi parempi, että ottaisit minut huomioon, sanoi hän lyhyesti.
Loukattuna sisimmässään ja liikutettuna seisoi Gunnel siinä hehkuvin poskin ja poiskäännetyin kasvoin tuntien miten armottomasti Henning katsoi hänen hämmästystään ja nöyryytystään.
Mutta ylpeys pakotti hänet itsensä-hillitsemiseen.
— Mitä tarkoitat? kysyi hän hiljaa, jotta äänen värinä ei niin paljon olisi tullut kuuluviin.
— Olin toivonut, että sinun hienotunteisuutesi sanoisi sen sinulle.