Mutta Henning oli suuttunut ja nuhdellut häntä. Ja minkätähden? Ei se tapahtunut hänen tähtensä. Ei, tuo pelkurimainen ajatus siitä, mitä ihmiset sanoisivat, oli Henningiä johtanut siihen. Sen Gunnel oli jo kihlausaikana huomannut ja päättänyt taistella sitä vastaan. Nyt oli tilaisuus siihen. Hänen täytyi pitää puolensa Henningiä vastaan. Kun hän tulee kotiin, ei hän tapaakaan hyväilevää, nöyrää, myöten-antavaa Gunnelia, jonka hän niin tylysti oli työntänyt pois, hän tapaa naisen, joka tietää mitä tahtoo ja pitää puolensa täyden personallisen vapautensa suhteen.
2.
Gunnelin taistellessa tunteidensa kuohua vastaan kodin seinien sisällä, käveli Henning kouluun kädet takin taskuissa, tarmokkaasti puskien tuulta vastaan, joka puhalsi teräviä lumikiteitä hänelle vasten kasvoja.
Oli lumimyrsky. Valkeille kaduille kasaantui kinoksia niin epätasaisesti, että toisinaan sai kahlata syvässä lumessa, toisinaan kulkea paljailla kivillä. Puotien ovikilvet kalisivat, ja kokonaisia lumivieremiä luisui alas katoilta ja tuprusi kadulta ylös.
Tämä ilma sopi Garthin mielialaan, joka oli käynyt ristiriitaiseksi Gunnelin ja hänen välisen kohtauksen vaikutuksesta. Hän oli suutuksissaan sekä hänelle että itselleen.
Muisto äkillisestä Gunnelin kasvonpiirteissä tapahtuneesta muutoksesta, kun hän oli irtautunut hänen syleilystään, kiusasi Garthin parempaa ihmistä samalla kuin jokin ilkeä hänen sisimmässään nautti siitä. Hän oli ymmärtänyt loukkaavansa Gunnelia sillä menettelyllä, ja hän oli odottanut sitä hämmästynyttä ilmettä, minkä hän oli saanut nähdäkin.
Samalla kun hän katui puolustikin hän sitä. Gunnel oli tullut hemmoitelluksi hänen hellyydestään ja uskoi rajattomaan valtaansa, joka hänellä muka oli Garthin suhteen. Mutta nyt Garth oli osoittanut sekä hänelle että itselleen olevansa kyllin voimakas vastustamaan hänen suloansa, jos tahtoi, ja siinä tietoisuudessa hänen miehekäs itsetuntonsa nousi ylpeänä ja vahvistettuna.
Uskoen Gunnelin aistin puhtauteen ja hänen hienotunteisuuteensa, hän oli luvannut hänelle täyden vapauden. Mutta nyt oli Gunnel hänen mielestään pettänyt hänen luottamuksensa menemällä ehdoin tahdoin katsomaan kurjaa kappaletta. Se teko oli sattunut Garthiin kuin korvapuusti. Ajatus, että Gunnel oli saattanut istua ja katsoa sitä roskaa loppuun saakka, kuohutti häntä. Ei auttanut, että Gunnel oli paheksinut kappaletta, hänestä tuntui että se oli heittänyt joka tapauksessa jotain liastaan Gunneliin.
Hän ei voinut eikä tahtonut pakottaa Gunnelin sisäistä elämää, mutta hänen ulkonaisen elämänsä suhteen hänellä oli kuitenkin velvollisuus ja oikeus vaatia yhtä ja toista.
Hän oli toivonut Gunnelin, heidän jokapäiväisen yhdessäolonsa vaikutuksesta, vähitellen tulevan häntä lähemmäksi sisällisessäkin suhteessa. Koko sielullaan Garth ikävöi sen päivän koittamista, jolloin hän sen tekisi. Mutta se tuntui hänestä melkein kaukaisemmalta nyt kuin ennen heidän naimisiinmenoaan. Toisinaan läheisissä keskusteluissa oli Garthin mieleen iskenyt huomio siitä miten vähän Gunnel ymmärsi sitä uskoa, jota Garth hehkuvasti ikävöi Gunnelin jakavan hänen kanssaan. Jos hän kerran tulisi uskoon, niin silloin ulkonaiset kysymykset ratkeaisivat itsestään. Mutta siihen astihan hänen täytyi, niin vastahakoista kuin se olikin, vaatia Gunnelia taipumaan muutamiin periaatteisiin. Eihän esimerkiksi liene ollut liian paljon pyydettyä, ettei Gunnel menisi katsomaan huonoja näytelmäkappaleita. Sen vaati hänen oma arvokkaisuutensa naisena ja hänen asemansa Garthin vaimona. Sen hän sanoisi Gunnelille sitten, kun hän tuntisi itsensä varmaksi itsestään. Äsken hän oli ollut suuttunut ja kiivas, ja silloin oli parasta vain mennä menojaan kuten hän oli tehnyt. Mutta kun hän palaa, silloin hän on tyyni, ja silloin he puhuvat asiallisesti ja sopivat uudelleen keskinäiset asiansa.