— Eikö ole vaikeaa kulkea kadulla tässä myrskyssä? kysyi Gunnel jotain sanoakseen.
— Ei, vastasi Garth ja istuutui tuolille, joka oli kirjoituspöydän vieressä selkänoja seinää vasten.
Hän saattoi nähdä Gunnelin kasvot ja katseli häntä tarkasti. Gunnel karttoi itsepintaisesti katsomasta Garthiin.
— Olin suutuksissani lähtiessäni luotasi. Voitko antaa sen minulle anteeksi, Gunnel?
Gunnel ei ollut valmistunut tähän ja punastui kovasti. Hänen vaivoin saavutettu arvokkaisuutensa oli menemäisillään.
Garth istui hiljaa ja odotti vastausta, eikä Gunnel tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sillä se mitä Garth pyysi anteeksi ei ollut enimmin loukannut häntä.
— Sinulla on kai yhä sama syy olla suuttunut, singahutti hän viimein ja hypisteli hermostuneesti kynää, jota piteli kädessään.
— Sinä tunnustat siis, että minulla oli syytä suuttua?
Kysymys pisti Gunneliin ikäänkuin todisteena siitä, että Garth ei ollut tarkoittanut totta anteeksipyynnöllään.
— Omasta mielestäsi sinulla kai on, kivahti Gunnel.