Gunnelille teki oikein hyvää saada loukata Garthia, siinä oli jonkinlaista hyvitystä, mutta kuitenkin tunsi hän itsensä niin kurjaksi.
Hän odotti, että Garth sanoisi jotain, puolustaisi itseään, syyttäisi häntä liioittelusta. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän päästi Gunnelin käden ja nousi ylös.
Menikö hän?
Gunnel katsoi salaa ylös. Ei, Garth ei lähtenyt huoneesta. Hän seisoi selin häneen ja katsoi ulos ikkunasta.
Mitähän se vaikutti häneen, mitä Gunnel oli sanonut?
Mitävarten hän saattoikaan hänet niin kuohuksiin? Miksei hän saattanut antaa hänen mennä pois ja tyyntyä rauhassa! Nyt oli niin kiihkeä kohtaus tullut heidän välilleen. Saattoiko sitä koskaan poistaa?
Hän saattoi nyt katsoa Garthiin, koskapa tämä seisoi selin häneen eikä huomannut hänen katsettaan. Tuo rohkea, kaunis niska, hintelä vartalo lujine ja voimakkaine ryhtineen, täynnä virkeyttä hiljaisenakin ollessa kuten nyt — oi, hän rakasti häntä ja tunsi itsensä sairaaksi surusta niiden katkerien sanojen tähden, jotka oli lausuttu. Mutta hän tunsi itsensä sairaaksi nöyryytyksestäkin koirankaltaisen uskollisen, riippuvaisen rakkautensa vuoksi, joka vain veti häntä Garthin puoleen vielä enemmän senjälkeen kun tämä oli osoittanut voivansa suuttua häneen. Kuinka hän saattaisi pysyttää mitään arvokkuutta häntä kohtaan, kun hänen valtava rakkautensa vain veti häntä Garthin jalkojen juureen, niin pian kuin tämä yritti nousta häntä vastaan.
Garth kääntyi niin yht'äkkiä, että hänen katseensa ennätti iskeä suoraan Gunnelin katseeseen, ennenkuin tämä ennätti kääntää katsettaan pois.
Hämillään Gunnel painoi kasvonsa jälleen pielukseen.
Hän kuuli kuinka Garth tuli lattian yli ja istuutui hänen viereensä.