Hän pelkäsi, mitä Garth sanoisi. Hänet valtasi syvä katumus sen kiivaan purkauksen tähden, joka oli paljastanut sen, mikä paraiten olisi unohtunut, kun ei siitä koskaan olisi ollut tietävinään. Ja mihin oli tuo arvokas itsetietoisuus joutunut, jolla hän oli aikonut oikeuttaan puolustaa?
— Etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi sitä, että olin niin paha? kysyi Garth surullisesti.
Hän ei siis kieltänyt, hän tunnusti. Gunnel oli ajatellut että tyydytys, jonka hänen silmiensä välke oli ilmaissut, oli ollut hänelle tiedoton. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut tietoinen siitä ja sen johdosta hänen mielestään hänen nöyryytyksensä kasvoi.
— Sinä et rakasta minua, virkahti hän katkerasti ja tuskaisesti.
— Sinä tiedät kyllä, Gunnel.
Garthin surullisessa äänessä oli vakuuttavaa tyyneyttä, joka vaikutti Gunneliin vastoin hänen tahtoaan, joka tilapäisesti oli sairaalloisesti puolueellinen.
— Ei voi nauttia siitä, että hetkeksikään loukkaa ja nöyryyttää sitä, jota rakastaa, sanoi Gunnel valituksen ja uhman sekaisella äänellä.
— Kyllä sitä voi. Sentähden että on sillä tavoin kokoonpantu.
Gunnel tuli niin hämilleen tästä odottamattomasta lausunnosta, että katsoi ylös unohtaen kätkeä kasvonsa.
Garth nojasi eteenpäin Gunnelia kohti ja jatkoi: